Post by v on Jan 15, 2012 13:39:09 GMT 2
Itsekyselijät -ryhmässä johon olen osallistunut puhutaan usein tarkkailemisesta. Itsensä tarkkailemista pidetään hyvänä harjoituksena. Joillekin se saattaa olla pääasiallinen harjoitus. En halua väheksyä tätä harjoitusta, sillä on paikkansa. Mutta olen huomannut, että tarkkailemiseen liittyy tiettyjä ongelmia joista haluan avata keskustelua.
Itse tarkkailusta käytetään monia nimityksiä: Itsensä tunteminen, sisäänpäin kääntyminen, yms… Yhteistä näille harjoituksille on yritys vastata perustavanlaatuiseen kysymykseen, kuka minä olen? Yrityksessä itsessään ei ole mitään vikaa, vaan ongelma syntyy siitä, että itse tarkkailemisen prosessia ei mielestäni ymmärretä oikein.
Tarkkailemisen prosessin pitäisi edetä niin, että tarkkailija havainnoi itsessään kaikki psykologiset mallit tai piirteet jotka aiheuttavat tietynlaista käyttäytymistä ja havainnoituaan nämä hylkää ne. Tämän prosessin pitäisi tuoda esille ns. Itse (higher-self), joka me tosi asiassa olemme. Jotkut jakavat itsensä kahteen ”itseen”, korkeampaan ja matalampaan, joista korkeampi on totuus, matalampi taas ego jonka vallasta pitäisi päästä eroon. Toiset eivät tee tätä jakoa tai pitävät jakoa vain symbolisena, koska Itse on yksi eikä ole olemassa kahta erillistä Itseä.
Kummin tahansa, jossain vaiheessa tarkkailu tulee pisteeseen jossa ns. psykologiset tekijät ovat tarpeeksi hallinnassa ja tarkkailu kääntyy kohti sitä joka tarkkailee, tarkkailijaa. Ego on nyt tarpeeksi tuttu ja ”ehjä” jotta pääsemme syvemmälle tasolle. Teoriassa egon tarkkailu vaiheen voisi ohittaa kokonaan, mutta käytännössä näin harvoin tapahtuu. Jostain syystä paradoksaalinen väite, että päästäkseen irti egosta täytyy egon olla vahva ja terve, tuntuu pitävän paikkansa. Mielestäni Ramana Maharshi yritti joissain opetuksissaan hypätä suoraan psykologisen egon tarkkailu vaiheen ohi.
Kun tarkkailu kääntyy kohti tarkkailijaa itseään, törmäämme ongelmaan joka on seuraava. Tarkkaileminen tarvitsee aina kaksi asiaa: Se, jota tarkkaillaan ja se, joka tarkkailee. Objekti ja subjekti. Ilman tätä dualismia ei ole olemassa tapahtumaa joka on tarkkailua. Kun tarkkailu kääntyy kohti tarkkailijaa, tulemme tilanteeseen, jossa tarkkailija yrittää tarkkailla kohdetta josta sillä ei ole mitään varmaa tietoa. Tästä seuraa kaksi vaihtoehtoa: 1) Tarkkailija, tai tarkkailijan mieli, keksii kohteeseen ominaisuuksia, tai 2) tarkkailija yrittää tarkkailla jotain jolla ei ole ominaisuuksia, joka on ”ei-mitään”.
1) Tapauksen ongelma on se, että mieli liittää Itseen ominaisuuksia joita olemme kuulleet tai lukeneet sillä olevan. Esim. rajaton, kaikkitietävä, rakkaus, läpivalaiseva, tässä ja nyt –hetki, yms… Nämä kaikki ovat itse asiassa uskomuksia joita liitämme Itseen ja näin mielemme saa meidät luulemaan, että ominaisuus joka meitä miellyttää eniten on totta. 2) Tapauksessa ensimmäisen tapauksen ongelma pyritään kiertämään sillä, että Itseen ei liitetä mitään ominaisuuksia, Itse on ”ei-mitään”. Tämä skenaario on mahdoton, koska tarkkailija ei pysty tarkkailemaan kohdetta jota ei ole. Jos tarkkailemisen prosessista ei löydy sekä tarkkailijaa että tarkkailun kohdetta, dualismia, mitään tarkkailua ei koskaan tapahdu. Sekä ensimmäisessä että toisessa tapauksessa tarkkailu voi jatkua ikuisuuteen ja mitään itse-oivallusta ei koskaan tapahdu. Tarkkailija saavuttaa vain ”tietoa” jota ei ole oikeasti olemassa.
Tämä taas johtaa päätelmään, että tarkkailulla ei ole mahdollista löytää sitä mikä on tosi asiallinen Itse. Itseksi tulemiseksi tarvitaan vielä jotain muuta. En silti sano että tarkkaileminen on turhaa, se voi olla jopa välttämätön vaihe henkisellä polulla. Mutta johtuen siinä olevista ongelmista, tarkkailuun ei pitäisi jäädä kiinni ja uskoa, että sillä voidaan saavuttaa täydellinen itse-oivallus.
Tässä linkki Jan Esmanin mainioon tekstiin nimeltä ”observing the observer”. Jan puhuu asiasta selvemmin, tarkemmin ja suuremmalla kokemuksella ja auktoriteetilla kuin minä. Lukekaa teksti, miettikää asiaa tarkasti ja kertokaa mitä mieltä olette. Ja ennen kaikkea, mikä on teidän oma kokemuksenne tarkkailusta?
lovebliss.eu/Satsangs/14_Observing_the_Observer.htm
Artikkeli tai satsang loppuu mainintaan jossa edetään seuraavaan satsangiin, ”practicing minimum distraction and quick return to Self in meditation.” Mutta ei mennä vielä siihen, otetaan pala kerrallaan.
Itse tarkkailusta käytetään monia nimityksiä: Itsensä tunteminen, sisäänpäin kääntyminen, yms… Yhteistä näille harjoituksille on yritys vastata perustavanlaatuiseen kysymykseen, kuka minä olen? Yrityksessä itsessään ei ole mitään vikaa, vaan ongelma syntyy siitä, että itse tarkkailemisen prosessia ei mielestäni ymmärretä oikein.
Tarkkailemisen prosessin pitäisi edetä niin, että tarkkailija havainnoi itsessään kaikki psykologiset mallit tai piirteet jotka aiheuttavat tietynlaista käyttäytymistä ja havainnoituaan nämä hylkää ne. Tämän prosessin pitäisi tuoda esille ns. Itse (higher-self), joka me tosi asiassa olemme. Jotkut jakavat itsensä kahteen ”itseen”, korkeampaan ja matalampaan, joista korkeampi on totuus, matalampi taas ego jonka vallasta pitäisi päästä eroon. Toiset eivät tee tätä jakoa tai pitävät jakoa vain symbolisena, koska Itse on yksi eikä ole olemassa kahta erillistä Itseä.
Kummin tahansa, jossain vaiheessa tarkkailu tulee pisteeseen jossa ns. psykologiset tekijät ovat tarpeeksi hallinnassa ja tarkkailu kääntyy kohti sitä joka tarkkailee, tarkkailijaa. Ego on nyt tarpeeksi tuttu ja ”ehjä” jotta pääsemme syvemmälle tasolle. Teoriassa egon tarkkailu vaiheen voisi ohittaa kokonaan, mutta käytännössä näin harvoin tapahtuu. Jostain syystä paradoksaalinen väite, että päästäkseen irti egosta täytyy egon olla vahva ja terve, tuntuu pitävän paikkansa. Mielestäni Ramana Maharshi yritti joissain opetuksissaan hypätä suoraan psykologisen egon tarkkailu vaiheen ohi.
Kun tarkkailu kääntyy kohti tarkkailijaa itseään, törmäämme ongelmaan joka on seuraava. Tarkkaileminen tarvitsee aina kaksi asiaa: Se, jota tarkkaillaan ja se, joka tarkkailee. Objekti ja subjekti. Ilman tätä dualismia ei ole olemassa tapahtumaa joka on tarkkailua. Kun tarkkailu kääntyy kohti tarkkailijaa, tulemme tilanteeseen, jossa tarkkailija yrittää tarkkailla kohdetta josta sillä ei ole mitään varmaa tietoa. Tästä seuraa kaksi vaihtoehtoa: 1) Tarkkailija, tai tarkkailijan mieli, keksii kohteeseen ominaisuuksia, tai 2) tarkkailija yrittää tarkkailla jotain jolla ei ole ominaisuuksia, joka on ”ei-mitään”.
1) Tapauksen ongelma on se, että mieli liittää Itseen ominaisuuksia joita olemme kuulleet tai lukeneet sillä olevan. Esim. rajaton, kaikkitietävä, rakkaus, läpivalaiseva, tässä ja nyt –hetki, yms… Nämä kaikki ovat itse asiassa uskomuksia joita liitämme Itseen ja näin mielemme saa meidät luulemaan, että ominaisuus joka meitä miellyttää eniten on totta. 2) Tapauksessa ensimmäisen tapauksen ongelma pyritään kiertämään sillä, että Itseen ei liitetä mitään ominaisuuksia, Itse on ”ei-mitään”. Tämä skenaario on mahdoton, koska tarkkailija ei pysty tarkkailemaan kohdetta jota ei ole. Jos tarkkailemisen prosessista ei löydy sekä tarkkailijaa että tarkkailun kohdetta, dualismia, mitään tarkkailua ei koskaan tapahdu. Sekä ensimmäisessä että toisessa tapauksessa tarkkailu voi jatkua ikuisuuteen ja mitään itse-oivallusta ei koskaan tapahdu. Tarkkailija saavuttaa vain ”tietoa” jota ei ole oikeasti olemassa.
Tämä taas johtaa päätelmään, että tarkkailulla ei ole mahdollista löytää sitä mikä on tosi asiallinen Itse. Itseksi tulemiseksi tarvitaan vielä jotain muuta. En silti sano että tarkkaileminen on turhaa, se voi olla jopa välttämätön vaihe henkisellä polulla. Mutta johtuen siinä olevista ongelmista, tarkkailuun ei pitäisi jäädä kiinni ja uskoa, että sillä voidaan saavuttaa täydellinen itse-oivallus.
Tässä linkki Jan Esmanin mainioon tekstiin nimeltä ”observing the observer”. Jan puhuu asiasta selvemmin, tarkemmin ja suuremmalla kokemuksella ja auktoriteetilla kuin minä. Lukekaa teksti, miettikää asiaa tarkasti ja kertokaa mitä mieltä olette. Ja ennen kaikkea, mikä on teidän oma kokemuksenne tarkkailusta?
lovebliss.eu/Satsangs/14_Observing_the_Observer.htm
Artikkeli tai satsang loppuu mainintaan jossa edetään seuraavaan satsangiin, ”practicing minimum distraction and quick return to Self in meditation.” Mutta ei mennä vielä siihen, otetaan pala kerrallaan.
